Se päivä on tänään

Tänään oli meidän toinen vuosipäivä. Heh, tuntuu että siitä olisi vasta muutama kuukausi kun törmättiin, mutta samaan aikaan siltä kuin olisi ollut toisen kanssa ikuisuuden. Aloin tänään myös miettimään sitä, miten paljon on tapahtunut näiden kahden vuoden aikana. On ollu muuttorumbaa enemmän kuin tarpeeksi, oon saanu koulu- ja työpaikan, ollaan ostettu talo, oon tutustunu mahtaviin ihmisiin, menettänyt ystävän ja myöskin saanut uusia sellaisia. Unohtamatta tietenkään sitä, että sain Avan. Reilu muutama vuosi sitten oli myös kampanja nimeltä #Sairaankaunis, itsekin siihen osallistuin. Löysinpä vielä tekstinkin jonka olin kirjoittanut. 

"Päällepäin olen normaali 18 -vuotias tyttö, mutta elämäni on ollut/on edelleen jatkuvaa taistelua oman pään kanssa. Tarinani on pitkä, mutta kiva jos jaksat sen lukea.

Kaikki alkoi vuonna 2011 kun olin 14v, siitä ja seuraavasta vuodesta itselläni ei ole kummoisia muistikuvia. Tapahtui asioita joista en tänne halua kertoa, sellaisia joita kenenkään ei haluaisi kokevan. Olin pitkään hiljaa kaikesta mitä oli käynyt. Alkoi ilmaantua käytöshäiriöitä, kotoa karkailua, itsetuhoisuutta, juomista, koulunkäynti meni perseelleen. Ulkopuolisen silmiin pelkkää teinin kapinointia. Sitten tuli tajuttomuuskohtauksia (joita jälkeenpäin alettu epäilemään paniikkikohtauksiksi) ja migreeniä. Näitä kun alettiin tutkimaan, sain avattua suutani lääkärille. Vähitellen tapahtumien vyyhti lähti aukenemaan myös porukoille. Talvella 2011 kävinkin sitten osastojaksolla, hyvin lyhyellä sellaisella. Alle viikon mittaisella. Kokeiltiin terapiaa, en voinut puhua, en edes tiennyt mistä puhuisin. Terapiakäynnit loppuivat, en suostunut menemään enää sinne. Oireiluni paheni, taas osastolle ja sieltä suoraan sijoitukseen Lahteen. Siellä ollessa suoritin 9. luokkaa etänä, kävin tekemässä kotilomien aikana muutaman kokeen. Kolme kuukautta vietin Lahdessa, sitten vanhemmat vaihtoivat paikkakuntaa ja sijoitus loppui. Asuin kotona puolisen vuotta ja ihmeen kaupalla sainkin peruskoulun suoritettua. Hain Iisalmeen ammattikouluun, sosiaali- ja terveysalalle. Kotona oireluni vain paheni, itsetuhoisuus lisääntyi huomattavasti, sain paniikkikohtauksia ja olin aivan lukossa. Uudelleen sijoitukseen. Tällä kertaa vietin 2 vuotta sijoitettuna, koitin käydä koulussa sieltä käsin, mutta huonoin lopputuloksin. Toimintakykyni oli todella heikko. Koko tämän ajan oireiluni oli vahvaa, tällä kertaa vain sitä etten jaksanut nousta sängystä, itkin, viiltelin, nukkuminen tuotti ongelmia, mietin mikä h*lvetti mua vaivaa, miksi en vain voi olla niinkuin muut ja pystyä ns normaaliin elämään. Ravasin terapiassa ja lääkärillä. Olin jatkuvasti kipeänä. Psykosomaattista oireilua. Mirtazapin -lääkitystä kokeiltiin. Tasasi oloa, mutta turhan paljon. Mikään ei tuntunut yhtään miltään ja silti samalla pahalta. Lopetin lääkityksen 1,5v syömisen jälkeen. Olo oli inhimillisempi, mutta mielialan heittely paheni. Kesällä sijoitukseni loppui, muutin takaisin kotiin. Hain Jyväskylään kouluun, samalle alalle jota olin aiemmin käynyt. Tuli muutto, sain tukihenkilön Nuorten Ystäviltä. Koulu alkoi, sain käytyä siellä yhtenä päivänä, olin paikalla jopa 2h. Terapiakäynnit aloitettiin, niistäkään ei hirveästi mitään tullut. Ensikuussa olisi edessä uusi käynti jossa suunnitellaan jatkoa. Oireiluni jatkuu edelleen. En ole saanut ainuttakaan kelvollista diagnoosia, osittain omaa syytäni kun en ole jaksanut terapiaa. Paniikkikohtaukset ovat kamalia, unirytmi olematon, jatkuva stressitila päällä, ahdistuneisuutta ja masennusta, jatkuvaa sairastelua ja kädet täynnä arpia. Olen täysin lähtökuopissa ongelmieni voittamisen suhteen. Mutta ehkä, ehkä joku päivä mä huomaan että kaikki tää on takanapäin. Kun nyt katson itseäni peilistä en näe oikeastaan mitään katsomisen arvoista, mutta ehkä mä olenkin #sairaankaunis ."

Tuon tekstin kirjoittamisesta on samalla hyvin pitkä ja hyvin lyhyt aika. Kahdessa vuodessa olen voittanut lähestulkoon jokaisen mörön, joka minua tuolloin vaivasi. Kahdessa vuodessa mä olen kasvanut, musta on tullut onnellinen. Peilikuvakin on ihan näpsäkän näköinen. Yksin mä en tähän ois pystynyt, ne oikeat ihmiset ympärillä jotka jaksoivat tsempata ja sanoa että mä riitän, ovat olleet edellytys sille että pääsin ylipäätään alkuun. Ei jokainen päivä edelleenkään ole ruusuilla tanssimista, mutta ei sen tarvitse, eikä pidäkään olla. Mä olen hyvin tyytyväinen siihen missä pisteessä nyt olen. Suurin käännekohta mun voinnissa tapahtui, kun annoin itselleni luvan olla niin paskana kuin olin, ilman syyttelyä, ilman jatkuvaa ruoskimista. Siitä lähti pikkuhiljaa rakentumaan terveempi ja miellyttävämpi minäkuva. 

Monet romahdukset tän matkan aikana on koettu, hetkiä jolloin oli ihan valmis heittämään hanskat tiskiin. Jostain syvältä sisältä kuitenkin löytyi aina se pieni mutta hyvin määrätietoinen minä, joka ei suostu häviämään. Se samainen pieni minä, joka ei halunnut pelata pelejä jossa tiesi jäävänsä kakkoseksi. Se että löysin uudestaan sen persoonan joka olin lapsena, sen persoonan joka oikeasti olen, avasi mulle niin monia mahdollisuuksia. Tärkeimpänä selviytymisen. Ja sen mä tein, paremmin kuin osasin toivoa.

Tänään on se päivä jonka niin hartaasti toivoin koittavan. Se tuli kun lakkasin odottamasta sitä. 
Tänään mä huomasin että kaikki on takanapäin.